Kustantaja: PS-kustannus PL 303, 40101 Jyväskylä www.ps-kustannus.fi [email protected] puh. 014 337 0070 Toimituspäällikkö: Mirva Kiviaho Kustannustoimittaja: Sari Malinen Kielenhuolto: Anu Jäntti Kansi: Janne Hiltunen Taitto: Emmi Kokko © Tekijät ja PS-kustannus PS-kustannus 2017 ISBN 978-952-451-791-1 Sisällys Johdanto Sauli Puukari, Kristiina Lappalainen ja Matti Kuorelahti OSA I Osallisuuden edistäminen yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa 1 Poikkeavasta oppilaasta erityiseksi oppijaksi – luokitusten muuttuvat merkitykset Joel Kivirauma 2 Ohjauksen ja neuvonnan erilaiset mallit ohjaustyön jäsentäjinä – peruslähtökohtia Sauli Puukari ja Juha Parkkinen 3 Oppimisen ja koulunkäynnin tuki – erityisopetusta, ohjausta ja suunnitelmallista yhteistyötä Piia Björn, Hannu Savolainen ja Markku Jahnukainen OSA II Yksilölliset tukitarpeet oppimisessa ja elämänkulussa 4 Oppimisvaikeuksisen opiskelijan yksilöllinen ohjaaminen ja tukeminen opintojen aikana Minna Mäkihonko, Airi Hakkarainen ja Leena Holopainen 5 Sosioemotionaalisten taitojen arviointi, tukeminen ja ohjaus Matti Kuorelahti ja Kristiina Lappalainen 6 Vahvuuksien ja motivaation tukeminen edistämässä koulupolulle kiinnittymistä ja - hyvinvointia Erkko Sointu, Tuomo Virtanen, Kristiina Lappalainen ja Risto Hotulainen 7 Kuinka auttaa nuorta löytämään oppimisen mielekkyys ja merkitys? Sauli Puukari ja Juha Parkkinen 8 Mielenterveyden huomioiminen ohjauksessa Susanna Kosonen 9 Nuorten koulutuspolkujen tukeminen minäpystyvyyttä vahvistamalla Fiia Söderholm 10 Osallisuuden ja minäpystyvyyden vahvistaminen, kun nuorella on laaja-alaisia tuen tarpeita Virpi Vellonen ja Aino Äikäs 11 Ammatinvalinta ja päätöksenteko Hanna-Maija Sinkkonen, Helena Puhakka ja Matti Meriläinen OSA III Ohjaus ja erityisopetus yhteistyön näkökulmasta 12 Oppilaan ohjaus yhteistyössä perheen kanssa yläkoulussa Anja Rantala ja Sanna Uotinen 13 Tulistuva lapsi, rauhalliset aikuiset? Kasvatuskumppanuus kodin ja koulun välisessä yhteistyössä Johanna Rantanen, Tanja Vehkakoski, Hanna Kurkinen ja Tiina Kilpeläinen 14 Opiskeluhuolto osana kouluyhteisön toimintakulttuuria Teija Koskela 15 Valteri oppimisen ja koulunkäynnin tukena Tiina Siiskonen, Sanna Alila, Tarja Hännikäinen, Kristiina Pitkänen, Pia Walle, Erja Kaakkuriniemi ja Eija Häyrynen 16 Monialainen yhteistyö tukea ja ohjausta tarvitsevien voimavarana Seija Nykänen, Mika Risku ja Sauli Puukari Suuntaviivoja erityisopetuksen ja ohjauksen yhteistyöhön Matti Kuorelahti, Kristiina Lappalainen ja Sauli Puukari Kirjoittajat Johdanto Sauli Puukari, Kristiina Lappalainen ja Matti Kuorelahti Erilaista tukea tarvitsevien oppijoiden ohjauksen ja erityisopetuksen tarpeet ovat ajankohtainen haaste, johon tämä kirja vastaa. Kirjassa tarkastellaan erilaista tukea tarvitsevien oppijoiden ohjauksen teoreettisia lähtökohtia ja käytännöllisiä toimintatapoja. Tarkastelussa on otettu huomioon voimassa oleva lainsäädäntö ja eri osapuolten yhteistyön tarjoamat mahdollisuudet. Yhteistyö käsittää sekä järjestelmätason että tiimi- ja yksilötyöskentelyn näkökulmat. Ohjaus ja erityisopetus erilaisine yhteistyöverkostoineen antavat monipuoliset mahdollisuudet tukea erilaisten oppijoiden opinpolkua ja elämänkulkua. Kyse on ennen kaikkea siitä, miten ihmiset rakentavat toimivia yhteistyösuhteita ja hyödyntävät omia vahvuuksiaan. Tukea tarvitsevan ohjaus merkitsee ennen kaikkea ihmisen henkilökohtaista huomioon ottamista ja herkkyyttä kohdata yksilö ja tunnistaa hänen kehittymisensä tarpeet. On tärkeää tunnistaa voimavarat ja vahvistaa niitä, joiden varaan kasvu ja kehitys voi nojata. Tässä työssä tarvitaan päteviä ja osaavia yksittäisiä työntekijöitä sekä organisaatioiden välistä moniammatillista yhteistyötä. Lapsen tai nuoren kannalta hänen perheensä on avainasemassa, ja se onkin toimijoista keskeisin. Perhe ja lähiyhteisö ovat ihmisen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä elämänkulun kaikkina aikoina. Kirja lähestyy näitä kysymyksiä eri yhteistyöosapuolten ja toimintojen koordinoinnin ja niiden johtamisen näkökulmista. Tämän teoksen pyrkimyksenä on tarjota tukea tarvitsevien oppijoiden ohjauksesta näkemys, jossa huomioidaan yksilöllinen tuen tarve opintopolulla osana kokonaisvaltaista hyvinvointia. Kirjan artikkeleissa tarkastellaan aihepiiriä pääasiassa ohjausalan ja erityispedagogiikan näkökulmista ja yhdistetään ne ensimmäistä kertaa yhtenäiseksi uudenlaiseksi esitykseksi. Artikkelien kirjoittajat ovat alojensa tunnettuja tutkijoita ja opettajia sekä tieteen että käytännön piiristä. Kirjoittajat ovat pitäneet tavoitteenaan hyödyntää tutkimustietoa siten, että se kiinnitetään arjen tarpeisiin ja käytänteisiin. Teoksessa ei ole keskitytty vain eniten ja intensiivisintä tukea tarvitseviin, vaan tuen ja ohjauksen kysymyksiä pohdittaessa liikutaan koko tukiportaikolla yleisen, tehostetun ja erityisen tuen piirissä. Myöskään lasten tai nuorten ikä ei ole ollut pääasia tätä teosta suunniteltaessa: monet prinsiipit sopivat sekä pienten lasten että myöhäisnuorten kanssa työskentelevien toimintaan. Toivommekin, että teoksen avaamat uudet näkökulmat palvelevat koulutuksen ja kasvatuksen ammattilaisten arkea varhaiskasvatuksesta aikuiskasvatukseen. Tarpeen käsillä olevan kaltaisen teoksen tuottamiseksi on luonut peruskouluun rakennettu kolmiportaisen tuen malli. Tukijärjestelmän malli otettiin hallinnollisesti käyttöön vuonna 2011, mutta vie aikaa ennen kuin sen ideologia ja ajattelutapa siirtyvät koulun henkilöstön arjen käyttöomaisuudeksi. Yksi iso muutos on, että erityisopetuksen sijaan puhutaan tuesta. Aikaisemmin keskityttiin siihen, että kaikenlainen tukeminen on ammattilaisten eli erityisopettajien tehtävä ja muut voivat osallistua vain sen pohtimiseen, millaisia erityisopetuksen muotoja mahdollisesti tarjotaan. Nyt vastuu tuen tarjonnasta on koko kouluyhteisöllä. Erityisopetus eri muodoissaan on toki edelleen kaikkien tukimuotojen äiti. Konkreettisesti yleinen tuki koskettaa kaikkia opettajia, kun taas tehostettu ja erityinen tuki kuuluvat ennemminkin erityisopettajien toimenkuvaan. Tukiopetusta on tarjottu koko peruskoulujärjestelmän ajan, mutta sen rooli on jäänyt vähäisemmäksi jo pelkästään sen määrän pienenemisen takia. Kansakoulujärjestelmässä tunnettiin niin sanottu laiskanläksy, joka luonteeltaan oli enemmänkin rankaiseva kuin tukeva. Siirtyminen tukiopetuksen käsitteeseen valmisteli asennemuutosta humaanimpaan ja ymmärtävämpään suuntaan. Tässä kirjassa tarkastellaan, miten tukea tarvitsevien oppijoiden kokonaisvaltainen ohjaus ja opetus voidaan suunnitella, toteuttaa, arvioida ja kehittää yhteistyössä eri toimijoiden kanssa. Toimijoita ovat oppija itse ja tämän huoltajat, erityisopettaja, luokan- tai aineenopettaja, opinto-ohjaaja ja muut koulun sisäiset ja ulkoiset yhteistyön osapuolet. Kirjan tavoitteena on lisätä eri yhteistyöosapuolten ymmärrystä, miten he voivat omalta osaltaan olla edistämässä tukea tarvitsevien oppijoiden kasvu- ja oppimisprosessia. Tekstejä tuotettaessa kirjoittajien mielessä yksi merkittävä kohderyhmä ovat olleet kaikki ne ammattilaiset, jotka työskentelevät lasten ja nuorten parissa yläkoulusta lähtien. Teemat soveltuvat kyllä kaikille alkaen varhaiskasvatuksesta, mutta kirjoittajia on ohjannut ajatus varhaisnuorista lähtevästä toimintaympäristöstä. Tekstit on pyritty kirjoittamaan siten, että ne avautuisivat ilman kasvatusalan syvällistä teoreettista asiantuntemusta. Pyrkimys on ollut pitää kuvatut ilmiöt lähellä käytännön elämää. Tekstit on tuotettu eri ammattilaisten tarpeisiin. Tärkeimpiä ryhmiä ovat oppilaanohjaajat ja erityisopettajat. He ovat koulun arjessa juuri ne ammattilaiset, jotka tunnistavat haasteet ja jotka pohtivat keinoja vastata haasteisiin. Eri opettajaryhmätkään eivät aina välttämättä ymmärrä toistensa puhetta ja tarpeita, saati moniammatillisen yhteistyön muut osapuolet, kuten psykologit, sosiaalityöntekijät ja terveydenhoidon ja kuntoutuksen monet ammattilaiset. Kirja jakaantuu kolmeen pääosaan, jotka käsittelevät (I) osallisuuden edistämistä, (II) yksilöllisten tukitarpeiden kuvailua sekä (III) ohjauksen ja erityisopetuksen yhteistä tehtävää lapsen tai nuoren oppimisen tukijana. Voi ajatella metaforan avulla, että ohjaaminen suuntaa katseen horisonttiin ja erityisopetuksen avulla päästään vaikeakulkuisen maaston yli. Kirjan ensimmäinen osa, Osallisuuden edistäminen yhteiskunnassa ja oppilaitoksissa, avaa yleisesti ohjauksen ja erityisopetuksen roolia. Artikkeleissa pohditaan, miten ohjauksella ja erityisopetuksella voidaan edistää tukea tarvitsevien nuorten osallisuutta kasvamisen ympäristöissään. Liikkeelle lähdetään poikkeavan oppilaan käsitteestä ja tarkastellaan, miten sen määrittelyt ovat muuttuneet eri aikoina (Kivirauma). Seuraavaksi avataan ohjauksen ja neuvonnan käsitteitä sekä teoriaperustaisesti että käytännön työn organisoinnin kannalta painottaen yhteistyötä (Puukari ja Parkkinen). Osan päättää kolmiportaisen tuen mallin esittely ja luonnehdinta siitä, miten erityisopetus ja ohjaus nivoutuvat toisiinsa (Björn, Savolainen ja Jahnukainen). Toinen osa, Yksilölliset tukitarpeet oppimisessa ja elämänkulussa, on sivumäärältään kirjan laajin osa, jossa tarkastellaan oppijoiden tukitarpeita monista yksilöllisistä lähtökohdista käsin. Tuen tarvetta syntyy, jos oppimista hankaloittavat luki- tai matematiikan vaikeudet, motivaation puute tai heikko kiinnittyminen kouluun. Yhtä lailla vamma tai vammautuminen luo tuen tarvetta. Artikkeleissa tuodaan esille sekä teoreettisia että käytännöllisiä näkökulmia siihen, kuinka tukea tarvitsevien oppijoiden oppimista ja koulupolulla etenemistä voidaan edistää. Lukemisen, kirjoittamisen ja matematiikan oppimiseen liittyy aika yleisesti haasteita, ja niihin on kokemuksen ja tutkimuksen perusteella olemassa monenlaisia keinoja puuttua (Mäkihonko, Hakkarainen ja Holopainen). Sosioemotionaaliset haasteet ovat aina ajankohtaisia ja puhuttavat ja toisaalta kuluttavat voimavaroja. Niitä pidetään yleensä vaikeina ongelmina ja häiriöinä, mutta niihinkin voidaan reagoida rakentavasti kehittämällä sosioemotionaalisia taitoja luontevana osana opinpolkua (Kuorelahti ja Lappalainen). Huomion kiinnittäminen oppijan vahvuuksiin ja onnistumisiin heikkouksien ja epäonnistumisten sijaan lisää motivaatiota, mikä puolestaan vahvistaa hyvinvointia ja kiinnittymistä koulutukseen (Sointu, Virtanen, Lappalainen ja Hotulainen). Yksilölliset tapauskertomukset avaavat näköaloja, miten käytännössä erilaisten oppimisen ja elämän haasteiden keskellä eläviä oppijoita voidaan tukea löytämään uudelleen oppimisen mielekkyys ja sen kautta askeleita oman tulevaisuuden hahmottamiseen (Puukari ja Parkkinen). Mielenterveyden tukeminen osana ohjausprosesseja on joissakin tapauksissa nuoren koko koulunkäynnin, arjessa selviytymisen ja viihtymisen kannalta hyvin keskeistä. Henkinen taakka pahimmillaan voi johtaa koulutuksen keskeytymiseen ja pahoinvoinnin lisääntymiseen (Kosonen). Osassa kuvataan myös nuorten minäpystyvyyteen keskittynyttä Ohjaamo-hanketta, jossa minäpystyvyyttä vahvistamalla voitiin tukea nuorten koulutuspolkuja (Söderholm). Siirtyminen koulusta toiseen tai eteneminen perusasteelta toiselle asteelle on osa kehitystä, ja varsinkin nivelvaiheisiin voi liittyä hyvinvointia uhkaavia tekijöitä. Näissäkin saumakohdissa osallisuuden ja minäpystyvyyden kokeminen on avainasia, etenkin jos tuen tarpeet ovat hyvin laaja-alaisia (Vellonen ja Äikäs). Jokainen opettaja tapaa oppimisvaikeuksiinsa tukea tarvitsevia peruskoululaisia lähes kaikissa opetusryhmissään, joten näiden nuorten koulutus- ja ammatinvalintaan liittyvästä ohjausprosessista tarvitaan perustietoa (Sinkkonen, Puhakka ja Meriläinen). Kolmas osa, Ohjaus ja erityisopetus yhteistyön näkökulmasta, keskittyy yhteistyöhön ja yhteistyöverkostoihin, joiden avulla ohjaus ja erityisopetus voivat edistää erilaista tukea tarvitsevien oppijoiden oppimista ja elämänpolun hahmottamista. Perhe on aina tärkeässä asemassa, olipa kyse lapsista tai nuorista. Kolmannen osan aluksi tarkastellaan perheiden kanssa tehtävän yhteistyön mahdollisuuksia erityisesti yläkoulun oppilaan ohjauksen näkökulmasta (Rantala ja Uotinen). On hyvä pysähtyä kunnolla myös vanhemman näkökulmaan: koulun arki voi näyttää siitä käsin tyystin erilaiselta kuin koulun ammattilaisten mielestä (Rantanen, Vehkakoski, Kurkinen ja Kilpeläinen). Opiskelijahuolto olisi nähtävä koko kouluyhteisön toimintakulttuurin osana, joka tavalla tai toisella koskettaa kaikkia opettajia ja työntekijöitä. Tämä näkökulma voi monesti unohtua ja ajatellaan opiskelijahuollon olevan vain siihen erikseen palkattujen ja koulutettujen tehtävä (Koskela). Laaja-alaisen tai intensiivisen tuen tarpeeseen voidaan vastata myös erityisoppilaitoksen avulla, ja niistä esimerkkinä nostetaan Valteri eli verkostomainen ja valtakunnallinen oppimis- ja ohjauskeskus, jonka osaaminen erityisen tuen alalla on laajasti tunnustettua (Siiskonen, Alila, Hännikäinen, Pitkänen, Walle, Kaakkuriniemi ja Häyrynen). Osan lopuksi avataan monialaista yhteistyötä. Yhteistyön osapuolet voivat edustaa hyvinkin erilaisia ammattikuntia, kuten luokan- tai aineenopettaja, erityisopettaja, rehtori, kuraattori, oppilaanohjaaja, kouluterveydenhoitaja, ammatinvalinnan ohjaaja ja sosiaalityöntekijä. Tarvitaan hyvää koordinaatiota ja johtamista, kun tehdään yhteistyötä erityistä tukea ja ohjausta tarvitsevan lapsen tai nuoren asioissa (Nykänen, Risku ja Puukari). Toivomme tämän teoksen artikkeleiden avaavan uusia yhteistyön oivalluksia kouluissa toimivien ammattilaisten työssä. Kirjan perusidea oli yhdistää ohjausalan ja erityispedagogiikan osaamiset ensimmäistä kertaa yksiin kansiin. Käytännön työssä tätä perusoivallusta on toki toteutettu aikaisemminkin, kun tuen tarpeessa olevat oppilaat pakottavat ohjaajat ja erityisopettajat päivittäin huomaamaan heidät yliaktiivisuudellaan, poissaolollaan tai oppimisen hankaluuksillaan. Laadukas ohjaus ja oikea-aikainen oppimisen tuki pitävät kaikki oppilaat opintiellä. Osa I Osallisuuden edistäminen yhteiskunnassa ja - oppilaitoksissa 1 Poikkeavasta oppilaasta erityiseksi oppijaksi – - luokitusten muuttuvat merkitykset Joel Kivirauma Johdanto Aloitan tämän artikkelin tarkastelemalla peruskysymystä: miksi poikkeavuus, erilaisuus, erityisyys ja marginaali ovat tutkimisen arvoisia – tärkeitä tutkimuskohteita? Yksinkertainen ja silti kattava vastaus on seuraava: poikkeavuus paljastaa säännön. Tämä lähtökohta on ollut alan tutkimuksen peruskallio jo 1800-luvun lopulta. (Durkheim 1982; Markkola 1996, 13.) Tutkiessamme poikkeavuutta tutkimme samalla sitä määrittävää kontekstia. Muuta mahdollisuutta ei ole. Poikkeavuutta ei määritellä tyhjiössä vaan ihmisten välisissä kohtaamisissa. Läheisten määrittelyt ovat usein merkityksellisempiä mielekkään elämän kannalta, mutta viranomaisten luokitteluilla saattaa kuitenkin olla merkittävimpiä seurauksia yksilön elämänkulun kokonaisuuden kannalta. Viimeistään leimaamisteorian (Becker 1963) ilmestyessä tähän ilmiöön havahduttiin myös erityisopetuksen kentällä 1960-luvulla. (Moberg 1979; Kivirauma 1995.) Todellisuuden sosiaalisen rakentumisen tutkimisesta (Berger & Luckmann 1994) alkoi tulla yhteiskuntatieteiden valtavirtaa, ja kielen ja luokitusten todellisuutta muokkaava voima alettiin ottaa vakavasti. Erityisopetuksen kentällä tämä on näkynyt paitsi segregoivien käytäntöjen kritiikkinä myös jatkuvana terminologisena uudistumisena ja kiistelynä. Tässä kielellisesti rakentuneessa todellisuudessa on väliä, käytämmekö ilmaisua disabled pupils vai pupils with special needs. Jopa koko kattokäsite special education on hyvin negatiivisesti latautunut (Shakespeare 2006). Vaikka Suomessa käsitteiden latautuneisuuden aste ei ole yhtä vahva eikä erityisopetus synnytä yhtä voimakkaita tunteita, voidaan perinteisen erityisopetusluokituksen jatkuvat muutokset meilläkin epäilemättä tulkita saman ilmiön tuloksiksi. Vastaava terminologinen muodonmuutos on tapahtunut myös vammaisuuden kentillä. Perinteinen vajaamielisyyden käsite korvattiin 1960-luvulla kehitysvammaisuuden käsitteellä. Vanhaa luokitusta pidettiin halventavana ja negatiivisena. Vähemmistöstatukseen viittaavaksi yleistermiksi vammaisuus alkoi yleistyä 1980-luvulla, jolloin se irtautui työkyvyttömyyden käsitteestä ja alkoi viitata yksilön oikeuksiin saada riittävät palvelut omaan elinympäristöönsä vastakohtana erityiskohtelulle erityislaitoksissa. (Leppälä 2014, 121–123, 173, 293–294.) Kun määrittelemme vammaisuuden tällä tavalla, voimme havaita, että se on täysin sopusoinnussa erityisopetuksessa tapahtuneiden muutosten kanssa. Inkluusio on juuri sellaista lähipalvelua, jota nykyinen vammaisuus-käsite edustaa. Voidaan väittää, että niillä on yhteinen ideologinen koti. Mikäli lukijalla on vaikeuksia omaksua tai peräti hyväksyä edellä kuvattua päätelmää, kyse voi olla siitä, että vammaisuus-käsitteeseenkin on alettu liittää ilmiön perinteistä ”mustaa